Tiitiäisen satupuu

Kirsi Kunnaksen kirjoittama lasten runokirja Tiitiäisen satupuu näyttäytyi itselleni etukäteen kovin tuntemattomana. Olin kuullut kirjasta paljonkin, ja tiesin sen klassikoksi, mutten koskaan ollut päässyt tarkastelemaan sitä lähemmin. Odotukset kirjaa kohtaan olivat siis korkealla, ja tunnella jopa jännittynyt, kun pääsin avaamaan kirjan kannet. Tarkemman tarkastelun myötä huomasin tunnistavani joitakin runoja, mikä oli mielettömän hauskaa! Nyt jo harmittelen, miksei tätä kirjaa luettu minulle omassa lapsuudessani.

Kirjassa oli suuri määrä varsin erilaisia runoja. Osa runoista oli lyhyitä, osa pidempi. Osa oli tarkoin riimitelty loppusoinnun, osa taas meni hyvinkin paljon ajatuksen virran omaisesti. Nonsenseakin siis löytyy, mutta samoin perinteisempiä yhteinäisen tarinan sisältäviä runoja. Oikeastaan näitä eri muotoja oli omasta mielestäni mukavassa suhteessa: ei kumpaakaan liikaa, eikä liian vähän. Kaikkia runoja yhdistää kuitenkin yksi asia: niillä kaikilla tuntuu olevan sielu. Jokainen runo kertoo omaa tarinaansa, jossa välillä ei ole päätä eikä häntää. Kunnaksen tapa leikitellä kielellä on kahdehdittavan onnistunutta, sillä harva meistä oivaltaa hyödyntää kieltä noin monipuolisesti. Runojen rytmiikka on myös kiehtovaa: välillä tuntuu, ettei ollenkaan tiedä, mitä runoilta odottaa. Parhaiten leikittely tulee esille ääneen luettuna. Kirjaa on mukavaa lukea aikuisenakin, ja lieneepä sekaan piilotettu kielikuvia, jotka eivät pienille lukijoille aukea samalla tavalla.

Luova on sana, jolla lähtisin Kunnaksen tyyliä kuvaamaan. Hänen luomansa hahmot ovat herttaisia ja kerrassaan valloittavia. Kukapa voisi vastustaa tunteellista siiliä, herra Haitulaa tai Pii Poota? Miljööt vaihtelevat mukavasti, mutta aika paljon teoksessa näkyy luonto, eläimet ja myös maalaismiljöö. Esimerkiksi Tunteellinen siili, Pikku paimen sekä Kirjava lehmä ja kirjava kissa runot sisältyvät näihin paikkoihin. Erityisen paljon runojen julkaisuaika ei kuitenkaan kirjasessa näy, joten Kunnas lieneekin ollut omana aikanaan uudistajana.

Runoissa esiintyy huomattava määrä erilaisia tunteita ja tunnelmia. Osassa ollaan iloisia, mutta esimerkiksi Tunteellisessa siilissä tunnelma on jopa melankolinen - ja silti runo on valloittava! Suruakin on kuitenkin hyvä käsitellä, joten näen tunteiden kirjon hyvänä asiana. Ville ja Valle taas on varsin hullunkurinen, kuten moni muukin runo kirjassa. Luulen juuri runojen hassuttelun olevan se juttu, jota lapsia kautta aikojen teoksessa niin kiehtoo.

Ihanan herkkä kuvitus runoihin on Maija Karman käsialaa. Kynän jälki ei vaikuta liian harkitulta, mutta jokainen kuva on kaunis ja tukee hyvin runoja. Kuvituksessa on käytetty vain yhtä painoväriä kuvien tukena, mikä tekee kuvituksen tunnelmasta kotoisan vanhanaikaisen. Kuvitus onkin värittömyytensä ansiosta tasapainoinen ja riisuttu. Siinä ei ole mitään liikaa, mutta mitään ei myöskään puutu. Karman kuvat helpottavat varmasti lasta runohetkissä, sillä ne antavat hahmoille ulkomuodon. Kuvien kautta lapsen lienee myös helpompaa kommentoida kirjaa.

Kaiken kaikkineen ensimmäisen kerran 50-luvulla julkaistu kirja on voimissaan nykypäivänäkin. Runot sopivat todella hyvin myös nykyajan lasten maailmaan, sekä kotiin että päiväkotiin. Näiden runojen avulla voi helposti aloittaa keskustelun todella monesta aiheesta. Ja ovatpa runot ihan tavalliseen päivärytmiinkin sopivia, esimerkiksi Tiitiäisen tuutulaulu valloitti sydämeni täysin, ja voisin hyvin kuvitella sen unirunoksi lapsille. Oman näkemykseni mukaan näiden runojen lukeminen ei katso ikää - innostua voi hyvin myös kouluikäinen tai aikuinen. Aiheet ovat edelleen ajankohtaisia, ja sanoilla leikittelyn tuoma riemuhan ei kuole koskaan. Lapsille runoista helppolukuisempia voi tehdä myös se, että muutamat hahmot seikkailevat useammassa runossa. Ehdottomasti myös omaan kirjahyllyyni päätyvä teos!