Gösta Knutssonin kynästä peräisin oleva Pekka Töpöhäntä on itselleni oikea klassikko vailla vertaa. Lapsena vietin todella paljon aikaa mummolassa, jossa minut monta monituista kertaa laitettiin katsomaan Pekkaa videolta. Kyseessä oli siis elokuva. Muistoni elokuvasta ovat edelleen voimissaan, ja nyt vanhempana kuvan taas katsottuani, olen huomannut perheeni viljelevät siinä esiintyviä lausahduksia edelleen. Osaan juonen etu- ja takaperin ulkoa ja muistan monia lausahduksia ulkoa. Muistojen myötä ei liene ollenkaan liioiteltua sanoa, että odotukseni olivat korkealla. Tuntui kuin kurkistaisin salaiseen aarrearkkuun, jossa piilee lapsuuteni.
"Olipa kerran kissa. Se oli aivan tavallinen, harmaatäpläinen kissanpoikanen, jolla oli helakanpunainen nenä ja pehmeät vaaleanpunaiset polkuanturat. Mutta eräs asia teki siitä erikoisen: sillä ei ollut ollenkaan häntää..."
Pekka Töpöhäntä kertoo valloittavan maalaiskissan seikkailusta kaupungissa, jonne se on perheen isän mukana autossa päätynyt. Se kotiutuu perheeseen, ja onkin siellä oikein rakastettu erityisesti perheen tyttären, Pirkon, toimesta. Melko nopeasti Pekka lähtee tutustumaan uuteen ympäristöönsä, ja törmää ilkeään Monniin. Kirja keskittyy pitkälti kuvaamaan Pekan elämää ja seikkailua, joihin liittyy hyvinkin vahvasti Monni apureineen. Yksissä kansissa on mukana yhteensä viisi tarinaa, joten mukaan ehditään seuraamaan muun muassa Pekan seikkailuja Amerikassa sekä koulussa. Juoni on selkeä ja toistaa aina samaa kaavaa, jossa Monni keppostelee Pekan pään menoksi.
Kokonaisuutena Pekan seikkailut ovat mukaansa tempaavia. Käytetty kieli on rytmikästä ja aika ajoin myös hullunkurista. Tarina on lämminhenkinen, ja siinä käytetty huumori tehoaa myös aikuiseen. Paljon on myös sellaista huumoria, joka aukeaa vasta vanhemmalle lukijalle. Erityisesti silmääni pisti kirjoittajan tapa sinutella lukijaa, ja irtautua nimettömän roolista. Kirjassa saatettiin esimerkiksi todeta, että Pekalla on töpöhäntä, mutta senhän sinä jo tiedätkin. Kirjoittaja tuli tällä tavoin lukijaa lähelle, ja omasta näkökulmastani se elävöitti tekstiä todella paljon. Tämä johtunee siitä, etten ole huomattavassa määrin lukenut kirjoja, jotka tuota tehokeinoa hyödyntävät. Kielessä esiintyy myös murresanoja, mutta pääosin teksti on kyllä helppolukuista ja helppoa ymmärtää. Lapsille tuskin tulee ongelmia kielen kanssa, mutta tarinan pituushan on valtava, joten yksin tätä tuskin aivan ensimmäisenä lähdetään lukemaan. Aikuisen kanssa tarina saa äänen, ja lennokkaan tarinan ansiosta on lukijan helppoa myös revitellä. Kuvituskuvia tulee säännöllisesti muutaman sivun välein. Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia, mutta niistä saa kyllä onnistuneesti mielikuvan eri kissojen ulkonäöstä. Kuvat elävöittävät tarinaa lapselle takuulla.
Teemana tarinan takana näen erilaisuuden ja sen hyväksymisen. Hännätön Pekka eroaa muista ilman häntää, kissan kauneinta koristusta, ja joutuu näin kissakunnan silmätikuksi. Joukkoon sopeutuminen käy lähes mahdottomaksi ilkeän Monni-kissan takia, mutta lopulta paha saa palkkansa. Pekka löytää joukosta myös hänestä pitävän kissan, ja Monnin jäädessä taka-alalle ovat muut kissan yllättävän suopeita Pekkaa kohtaan. Lopussa Monni hävitetään yhteistuumin koko kissajoukkion voimin. Kirja pyörii todellakin Pekan suoranaisen kiusaamisen ympärillä, vaikka jekut menevätkin lopulta yleensä pieleen. Kiusaamisteema kirjassa antaakin hyvät edellytykset ottaa kirjan esille kiusaamistilanteissa. Hyvä ja paha tulevat tarinassa selvästi esille. Tarina sisältää myös jännitystä ja ystävyyttä, jotka sopivat hyvin lapsille. Kolmantena teemana voisi olla vallankäyttö, mikä tulee ilmi Monnin myötä. Monni pitää yllä omaa asemaansa muiden kustannuksella, on joukon varsinainen johtajakissa, joka ansaitsee valtansa pelottelemalla ja komentelemalla. Muut kissat vaikuttavat pelkäävän Monnia, ja alistuvat siksi tämän valtaan. Loppu on kuitenkin onnellinen, ja Pekka jaksaa vaikeuksien jälkeenkin hymyillä.
Voisin hyvin kuvitella lukevani Pekkaa päiväkodissa, ainakin lyhyemmän pätkän. Nukkariin kolttoset voivat olla liian hauskoja ja toisaalta pienen lapsen näkökulmasta jopa pelottavia, mutta juurikin kiusaamisen ja erilaisuuden käsittelyyn tarina sopii hyvin. Luulisin lasten pitävän tarinasta kovastikin, sillä aihepiiri lienee jokaiselle tuttu ja kissahahmot helposti samastuttavia. Kaiken kaikkiaan tarina on oikein hauska. Minulle kirjan lukeminen oli hauska kokemus. Kurkistus lapsuuden lempihahmon elämään kirjassa oli avartava, ja olin jatkuvasti puulla päähän lyöty uusista käänteistä. Juoni oli kuitenkin helppo seurata, en siis pudonnut kyydistä. Löysin myös paljon tuttuja asioita, mikä ilahdutti kovasti. Sivuja opuksessa on paljon ja monta tarinaa yhdessä tekee siitä entistäkin pidemmän, joten välillä lukeminen tuntui jopa puuduttavalta. Pitkiä aikoja en kuitenkaan ehtinyt kyllästyä, sillä tarina on edelleen hellyyttävä, ja sopii oikein hyvin myös tähän päivään. Välillä huomasin sormien syyhyävän kirjan suuntaan silloinkin, kun olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Varsin onnistunut lukukokemus kokonaisuudessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti