Pieni tulitikkutyttö

H.C. Andersenin Pieni tulitikkutyttö on satu, johon sain ensikosketukseni lukiossa. Luin sadun ensimmäistä kertaa, ja olin häkeltynyt. Valtavan kaunis, puhutteleva satu, jota ei voi lukea herkistymättä. Tämä on ehkä lempisatuni, jotenkin erilainen kuin muut ja ennen kaikkea mielettömän herkkä.

Satu kertoo pienestä tytöstä, joka on uuden vuoden aattona myymässä tulitikkuja. Hän kylmettyy pakkasessa, ja raapaisee tikun kerrallaan. Jokaisella raapaisulla hän näkee kaikkea uutta ja ihanaa. Lopulta tyttö on raapaissut kaikki tikut ja paleltuu kuoliaaksi pakkaseen. Yhdessä kuolleen isoäitinsä kanssa tyttö pääsee taivaaseen jumalan luokse, ja on valtavan onnellinen näkemistään kauniista asioista.

Liikuttava satu pienestä tytöstä kosketti edelleen paljon. Se kertoo elämästä ja hädästä. Tarina on ajankohtainen edelleen, ja yhä monen lapsen arkipäivää tässä ajassa. Tarina on tiedostava ja kantaaottava. Se tarttuu rankoin ottein yhteiskunnan ongelmiin, välinpitämättömyyteen ja eriarvoisuuteen. Ihmiset ummistavat edelleen silmänsä pahoin voivilta ihmisiltä. Pieni tyttö on oman näkemykseni mukaan jopa enkelihahmoon verrattavissa: vastakohta ajattelemattomille ihmisille. Satu kertoo myös pelosta ja osattomuudesta, joita tyttö kohtaa. Ainut turva löytyy todellisuutta pakanemalla isoäidin luota, joka on ollut tytölle rakas ja hyvä. 

Kaikesta raakuudesta huolimatta satu on herkkä ja kaunis. Ennen kaikkea se tuo ihmisille selkeän viestin, asioita voi ja pitää muuttaa. Elämää täytyy arvostaa, empatiaa lisätä ja nauttia pienistä asioista. Satu on aikanaan voinut herättää paljonkin keskustelua, ja arvosta Andersenin kynän jälkeä todella paljon. Kaikki tuntuu harkitulta: sanavalinnat, hahmot ja koko tarina. Pienillä teoilla on merkitystä, ja joskus ne pienet teot voivat pelastaa toisen elämän. 

Kuolema kuvataan sadussa kauniisti, sillä usko pelastaa tytön. Lapsi voi yhdessä aikuisen kanssa satua lukiessa harjoitella turvallisesti jännityksen, pelon ja surun kohtaamista. Vaikeita tunteita ja ahdistavia asioita voi sadun avulla opetella käsittelemään. Sadun raakuuden takia en lukisi satua aivan pienelle lapselle. Ylipäätään tarinan lukeminen lapselle tuntuu melko hurjalta nykypäivänä, mutta täytyy muistaa, että lapsi näkee ja kokee sadun eri tavoin kuin minä. Ja onhan se edelleen todella kaunis.

Risto Räppääjä ja villi kone

Muistan lukeneeni Räppääjiä alakoulussa pari, mutten oikeastaan koskaan pitänyt niistä. Haastoin itseni tarttumaan kirjaan uudelleen nyt aikuisena, ja huomasinkin kirjoissa paljon uusia asioita.

Risto Räppääjä ja villi kone kertoo kesästä, jona Risto jäi täysin tietokonepelin lumoihin. Normaali elämänrytmi katoaa ja ruokana on vain valmispitsoja. Naapurin Nelli Nuudelipää on Riston paras ystävä, ja suuttuu kovasti jäädessään tietokoneen varjoon. Lopulta Risto onnistuu kuitenkin valloittamaan Nellin sydämen tämän idolin konsertissa. Kesästä tuleekin kiva, ja Risto ja Nelli uivat yhdessä rannalla.

Juoni on yksinkertainen, mutta samalla hyödyntää mielikuvitusta valtavasti. Kerronta tuntuu välillä olevan puhdasta ajatusten virtaa, mutta tekstiä pystyy seuraamaan hyvin. Tarina etenee nopeasti paikasta ja hetkestä toiseen, mikä tekeekin siitä kiinnostavan ja hullunkurisen. Kielessä on myös hassuja sanoja ja tietynlaista leikittelyä, mikä takuulla tehoaa pieniin kuuntelijoihin. Värikäs ja lennokas kuvitus kulkee tarinan mukana, ja elävöittää kirjaa kyllä todella kivasti. Varsin veikeitä hahmoja kyseessä.

Teemana on ystävyys, ja tarina pureutuukin hyvin siihen, miten tärkeää ystvyyssuhteista on pitää kiinni. Kirja uppoutuu myös kovin ajankohtaiseen aiheeseen: lapset istuvat yhä enemmän päivät pitkät tietokoneen ääressä pelaten. Vanhemmat eivät jaksa tai ymmärrä puuttua, ja lapset unohtavat reaalimaailman. Kesät voivat hyvinkin kulua ruudun ääressä uimisen sijaan. Aihe onkin mielestäni todella tärkeä, ja on hyvä, että sitä käsitellään nimenomaan lastenkirjallisuudessa. Lasten tasolla, lapsen silmin. Tarina voi olla opettavainen ja herättää halun päästä tekemään myös oikeita asioita.

Kirjaa voi lukea mainiosti päiväkodissa, jos lapset tykkäävät kirjoista. Aihe on kepeä ja samastuttavia hahmoja on molemmille sukupuolille, Risto pojille ja Nelli tytöille. Kumpikin hahmo kulkee mukana läpi koko kirjan. Kirja on hauskaa luettavaa elävöittämään päiviä. Se sopisi hyvin erilaisiin lukuhetkiin ja ajanviettoihin. Toimii myös kouluikäisille yksin luettavana, sillä päähenkilöhän on kouluikäinen itsekin. Voisin sanoa tämän kirjan muuttaneen käsitystäni Risto Räppääjästä, ja alan pikku hiljaa ymmärtää kirjojen suosiota. Lukeminen sujui sutjakasti ja huomasin kyllä odottavani, miten tarina etenee. Kelkka käännetty, ja niin edelleen. Tästä on hyvä jatkaa tutustumista Risto Räppääjän maailmaan.

Hannu ja Kerttu

Hannu ja Kerttu on satu, jonka jokainen lienee joskus kuullut. Ostin kirpputorilta pikkurahoilla vanhan kirjan, jossa on yhteensä viisi Grimmin satua. Hannu ja Kerttu oli myös mukana, joten lähdin innolla tutkimaan sitä tätä tehtävää varten.

Hannu ja Kerttu kertoo kahdesta köyhän perheen lapsesta, jotka vanhemmat äidin painostuksesta jättävät metsään. Ensimmäisellä kerralla lapset löytävät kotiin, toisella eivät. Sen sijaan lapset päätyvät vanhan noidan piparkakkutalolle. Talolla noita vangitsee lapset ja tarjoaa heille paljon erilaisia herkkuja lihottaakseen heidät pataansa. Lapset selviytyvät kekseliäinä pitkään, mutta lopulta noita kyllästyy odottamaan, ja haluaa keittää Hannun elävältä. Uunin ääressä Kerttu kuitenkin tönäisee noidan uuniin, ja lapset vapautuvat. Lapset löytävät noidan rikkauksia, ottavat niitä mukaansa ja lähtevät takaisin kotiin. Kotona isä on pakahtua onnesta, sillä ilkeä äitikin oli kuollut.

Satu on klassinen ja aluksi sitä tuntui vaikealta lähteä analysoimaan. Opetukseksi tarinan takaa löysin kuitenkin moraalin. Lopussa paha saa palkkansa ja hyvä palkitaan. Kaikki saavat siis ansionsa mukaan. Se lieneekin sadun tärkein opetus. Satu kertoo myös sisarusten vahvasta yhteydestä ja toisistaan huolehtimisesta, minkä takana piilee ajatus yhdessä selviytymisestä. Rohkeuskin on selvästi sadussa läsnä, sillä lapset uskaltavat uhmata paitsi vanhempien hylkäämistä myös pahaa noitaa.

Oman näkemykseni mukaan satu on sukupuolineutraali, ja sopii siis hyvin sekä tytöille että pojille. Mukana ei ole vahvasti feministisiä prinsessasadun piirteitä muttei myöskään maskuliinisen sankarisadun ominaisuuksia. Varsin kivaa luettavaa koko perheelle siis siinä mielessä. Sekä tytön että pojan nokkeluus ja oivallukset ovat tärkeitä, mikä tuo esille heidän välistään tasa-arvoa. 

Sadussa on paljon raa'alta tuntuvia kohtia. Esimerkiksi vanhempien hylkääminen, vangiksi jääminen, elävältä keittäminen ja noidan palaminen uunissa tuntuvat aikuisesta lukijasta liiankin rajuilta. Lasten kanssa voi kuitenkin olla, ettei näihin asioihin kiinnitetä huomiota. Ainakin asiat pysyvät luultavasti lasten mielessäkin sadun tasolla, eivätkä pelota lasta. Syntyvä keskustelu on mielestäni aina vain hyvä asia, ja ajatuksia tämä satu varmasti tulee herättämään. Pelottavien asioiden lisäksi sadussa on myös paljon hauskoja kohtia: lapset pystyvät vetämään vanhempiaan nenästä, ja piparkakkutalo on mitä makoisin mielikuva. Pohdin lähtisinkö lukemaan satua aivan pienille lapsille, mutta 5-6-vuotiaille jo aivan varmasti. Uskon, että monet asiat sadussa houkuttavat lasta - siksi se onkin yhä edelleen lasten suosikkisatuja.

Vauvan vaaka

Hannele Huovin kirjoittama Vauvan vaaka on kirja, jota on kutsuttu jopa vauvarunouden klassikoksi. Tästäkään kirjasta oma ensikosketukseni ei ole tuoreessa muistissa, kenties olen joskus käsissäni pitänyt, muuta en muista. Kannet avattuani löysin kuitenkin muutaman runon, jotka olen kuullut ja joita olen rakastanut - en vain ole tiennyt niiden olevan Huovin kynästä peräisin! 

Kirja sisältää oivan nipun ihania runoja, jotka pyörivät leikkien, tunnelmien, luonnon ja eläinten sekä arjen ympärillä. Esillä on monta teemaa, joiden alle runot on lajiteltu. Myös yhdessä vauvan kanssa mukana leikittäviä runoja löytyy, mikä edistää yhdessä lapsen kanssa puuhastelua. Erityisesti ilahduin runosta, jota vauvalle voi lukea vaipan vaihdon yhteydessä. Runo oli paitsi hauska tuomansa mielikuvan osalta, myös tilanteessa oikeastikin sovellettava. Sisältö on todella kattava, ja melkein voisi väittää sieltä löytyvän runo jokaiseen tilanteeseen. Mukana on myös todella herkkiä runoja, joita tekisi mieli lukea todella hitaasti ja tutkiskellen. Yksi yhteinen teema runoille kuitenkin löytyy, nimittäin se vauva.

Huovi osaa kielellä leikittelyn taidon, mikä tulee ilmi jo kirjan ensimmäisistä runoista. Runot ovat kauniita ja arvoituksellisia, sillä niistä ei löydy tiettyä kaavaa. Osa on täydellisessä sopusoinnussa sanojen painojen ja loppusointujen mukaan, kun taas osasta puuttuu loogisuus. Käytetyt sanat ovat pehmeitä ja harkittuja. Pituudeltaan runot ovat melko lyhyitä, joten niitä on helppo lukea.

Kuvitus on Kristiina Louhen käsialaa. Louhelle tyypillinen pehmeä ja utuinen jälki tulee esille tässäkin kirjassa. Kuvitus on herkkä ja kaunis - aivan kuten kirjakin. Jokainen runo on saanut oman kuvituskuvansa, mistä näkee kuvittajan todella eläytyneen runoihin.

Vauvan vaaka on nimensä mukaan tarkoitettu vauvoille, yhdessä vauvan kanssa luettavaksi. Laaja runojen kirjo tekee lukemisesta helppoa ja mielekästä, jokaiseen hetkeen jotain. Voisin kuvitella lukevani runoja myös päiväkodin lapsille, mutta ehdottomasti sydämeni syttyi ajatukselle kirjasta lahjana juuri syntyneelle lapselle. Kokonaisuutena aivan ihana kirja, joka myöskin elää varmasti vielä pitkään.

Taikatalvi

Tove Janssonin kirjoittama Taikatalvi osui käteeni valitessani kirjoja lukupäiväkirjaan. Valinta oli helppo, sillä sydämeni on aina sykkinyt muumeille. Kirjoihin en kuitenkaan ole aiemmin tutustunut, joten jo olikin korkea aika. 

Kirja alkaa muumipeikon herätessä talviuniltaan, eikä hän kykene enää nukahtamaan uudelleen. Todettuaan muiden herättämisen toivottomaksi, lähtee muumipeikko ulos. Ulkona muumipeikko on aivan yksin, kunnes kohtaa Tuutikin. Tuutikki auttaa häntä sopeutumaan talveen omalla tavallaan. Samaan aikaan seurataan tarinaa myös Pikku Myyn talvesta. Myylle talvi on tuttua aikaa, eikä hän turhaan arastele sitä. Muumipeikko puolestaan on aluksi kovin ihmeissään. Pian uteliaisuus voittaa pelokkaan mielen, ja talvesta löytyy myös hyviä asioita. Loppujen lopuksi Muumipeikko on ensimmäinen muumi, joka kohtaa kaikki vuodenajat. Talven aikana eteen on tullut monenlaisia seikkailuja, jotka ovatkin kasvattaneet Muumipeikkoa valtavasti. Lopuksi saapuu kevät, muumit heräävät talviuniltaan. Elämä jatkuu, mutta kokemus on yhä muumipeikon mielessä. 

Tove Jansson taitaa hahmojen luomisen taidon. Jokaisella hahmolla tuntuu olevan omat erityispiirteensä. Löysin kirjasta paljon myös sellaisia hahmoja, jotka eivät ole minulle aiemmasta tietämyksestä tuttuja, kuten näkymättömät päästäiset. Esimerkiksi Tuutikki on rohkea ja viisas luontoihminen, joka ei säikähdä olla luonnon armoilla. Kerronta on kuvailevaa ja hidastempoista. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan sopii tähän taianomaiseen satuun oikein hyvin. Janssonin käyttämä kieli taas on kovin kaunista, tasapainoista. Kuvituksena kirjassa on tekstiin kytkeytyviä mustavalkoisia kuvia, jotka ovat tuttua Janssonin kädenjälkeä. 

Tarinan takaa kirjan teemaksi nostaisin selviytymisen ja sen, että uuden ja vieraan kohdalla täytyy sopeutua. Kirja on herkkä tarina rohkeudesta ja kasvamisesta. Tarina on salaperäinen, ja vaivihkaa saapuva jännitys kaappaa lapset varmasti mukaansa. Kirjassa kerrotaan myös oravan kuolemasta pakkaseen sekä hautajaisista. Kuvaus oli oman kokemukseni mukaan kaunis, eikä ollenkaan ahdistava, joten sen avulla aihetta voisi hyvin käsitellä myös lasten kanssa. Itse olin koukussa jo ensimmäisistä sivuista lähtien. Tunnelma on lumoava, sillä Muumipeikko tarkastelee talvea ensimmäistä kertaa omin silmin. Talven ihmeellisyys uppoaa lukijaankin takuulla.

En osaa luokitella ikäsuositusta kirjalle. Kirja on syvällinen, kaunis ja herkkä kokonaisuus. Aivan pienille sitä en suosittelisi, sillä voi olla vaikeaa seurata kirjaa, jos on tottunut piirrossarjan muumimaailmaan. Sen sijaan lukuhetkissä se voisi toimia. Kirjasta löytyy mielestäni jotain sekä lapsille että aikuisille. Lapselle satu on varmasti jännittävä ja muumipeikon yksinäisyys samaistuttava asia. Aikuisena näen kuitenkin Muumipeikon kasvavan tarinan mukana valtavasti, määrittelevän omaa identitettiään ja oppivan katsomaan maailmaa uudella tavalla. Näitä asioita taas lapsi ei tarinan takaa välttämättä hahmota. Oikeastaan suosittelisinkin kirjaa kaikenikäisille, sillä klassikko ei kulune koskaan. Ainakin itse viihdyin kirjan parissa todella hyvin. Luulen, että jatkossa saatan kaivaa kirjan uudelleenkin käsiini talven kynnyksellä.

Puppe sirkuksessa

Puppe on oman kokemukseni mukaan oikea kuvakirjojen klassikko. Näitä  olen itsekin lapsena lukenut ja selaillut läpi. Sarja on monipuolinen ja sen aiheet ovat lähellä lasta. Varsin ajaton kirjasarja, joka on oman käsitykseni mukaan edelleen todella suosittu. Usein tapahtumat sijoittuvat kotiympäristöön, mutta tässä kirjassa Puppe lähtikin sirkukseen! Matkalla sirkukseen Puppe leikki pallollaan, ja isä varoittelee siitä, että pallo voi karata. Näin käykin, ja Puppe juoksee pallonsa perään etsien sitä esimerkiksi leijonan suusta ja kiellettyjen ovien takaa. Lopulta pallo löytyy hylkeen kuonolta. Hylje opettaa Pupelle saman tempun, ja lopuksi isä ihmetteekin, kuka kumma sen on Pupelle opettanut.

Kirjassa on selkeät kuvat ja tekstiä vain muutama lause. Värit ovat perusvärejä eikä mitään ole liikaa, joten lapsen on helppo hahmottaa kuvat. Selkeitä muotoja ja yksinkertaisia asioita. Sopii siis erityisen hyvin ihan pienille lapsille aivan ensimmäisiksi kirjoiksi. Ikäsuositus näillä kirjoilla taitaa ollakin 0-2 vuotta, mutta tokihan näitä voi halutessaan katsella myös vähän vanhemman lapsen kanssa. Hahmona Puppe on sympaattinen ja jokaiselle lapselle helppo samaistua. Koirat lienevät kuitenkin jokaiselle lapselle jossain muodossa tuttu, joko omana tai ainakin muuten tuttuna eläimenä. Ja kirjoissahan koira seikkailee ihmisen kuvana, niin kuin monessa muussakin kirjassa.

Tämän kirjan kanssa toteutin lukuhetken pikkuiselle, kohta kaksivuotiaalle sukulaistytölle. Ympäristönä oli oma mummolani, joka on kovin tuttu myös lapselle. Lukuhetki sujui oikein mukavasti. Lapsi vaikutti innostuneelta kuvista, ja oivaltamisen riemu oli silmin nähtävä aina, kun hän avasi uuden luukun. Hetki oli yllättävän intensiivinen ja vuorovaikutteinen, sillä en ole aiemmin lukenut kirjaa noin pienelle lapselle. Katselimme yhdessä kuvia ja kommunikoimme kumpikin omalla kielellämme. Tyttö jaksoi katsella kirjan hyvin loppuun ja kummallekin jäi selkeästi hyvä ja luottavainen olo. Onnistunut lukuhetki niin oman kuin vanhemmankin arvion mukaan.

Tiitiäisen satupuu

Kirsi Kunnaksen kirjoittama lasten runokirja Tiitiäisen satupuu näyttäytyi itselleni etukäteen kovin tuntemattomana. Olin kuullut kirjasta paljonkin, ja tiesin sen klassikoksi, mutten koskaan ollut päässyt tarkastelemaan sitä lähemmin. Odotukset kirjaa kohtaan olivat siis korkealla, ja tunnella jopa jännittynyt, kun pääsin avaamaan kirjan kannet. Tarkemman tarkastelun myötä huomasin tunnistavani joitakin runoja, mikä oli mielettömän hauskaa! Nyt jo harmittelen, miksei tätä kirjaa luettu minulle omassa lapsuudessani.

Kirjassa oli suuri määrä varsin erilaisia runoja. Osa runoista oli lyhyitä, osa pidempi. Osa oli tarkoin riimitelty loppusoinnun, osa taas meni hyvinkin paljon ajatuksen virran omaisesti. Nonsenseakin siis löytyy, mutta samoin perinteisempiä yhteinäisen tarinan sisältäviä runoja. Oikeastaan näitä eri muotoja oli omasta mielestäni mukavassa suhteessa: ei kumpaakaan liikaa, eikä liian vähän. Kaikkia runoja yhdistää kuitenkin yksi asia: niillä kaikilla tuntuu olevan sielu. Jokainen runo kertoo omaa tarinaansa, jossa välillä ei ole päätä eikä häntää. Kunnaksen tapa leikitellä kielellä on kahdehdittavan onnistunutta, sillä harva meistä oivaltaa hyödyntää kieltä noin monipuolisesti. Runojen rytmiikka on myös kiehtovaa: välillä tuntuu, ettei ollenkaan tiedä, mitä runoilta odottaa. Parhaiten leikittely tulee esille ääneen luettuna. Kirjaa on mukavaa lukea aikuisenakin, ja lieneepä sekaan piilotettu kielikuvia, jotka eivät pienille lukijoille aukea samalla tavalla.

Luova on sana, jolla lähtisin Kunnaksen tyyliä kuvaamaan. Hänen luomansa hahmot ovat herttaisia ja kerrassaan valloittavia. Kukapa voisi vastustaa tunteellista siiliä, herra Haitulaa tai Pii Poota? Miljööt vaihtelevat mukavasti, mutta aika paljon teoksessa näkyy luonto, eläimet ja myös maalaismiljöö. Esimerkiksi Tunteellinen siili, Pikku paimen sekä Kirjava lehmä ja kirjava kissa runot sisältyvät näihin paikkoihin. Erityisen paljon runojen julkaisuaika ei kuitenkaan kirjasessa näy, joten Kunnas lieneekin ollut omana aikanaan uudistajana.

Runoissa esiintyy huomattava määrä erilaisia tunteita ja tunnelmia. Osassa ollaan iloisia, mutta esimerkiksi Tunteellisessa siilissä tunnelma on jopa melankolinen - ja silti runo on valloittava! Suruakin on kuitenkin hyvä käsitellä, joten näen tunteiden kirjon hyvänä asiana. Ville ja Valle taas on varsin hullunkurinen, kuten moni muukin runo kirjassa. Luulen juuri runojen hassuttelun olevan se juttu, jota lapsia kautta aikojen teoksessa niin kiehtoo.

Ihanan herkkä kuvitus runoihin on Maija Karman käsialaa. Kynän jälki ei vaikuta liian harkitulta, mutta jokainen kuva on kaunis ja tukee hyvin runoja. Kuvituksessa on käytetty vain yhtä painoväriä kuvien tukena, mikä tekee kuvituksen tunnelmasta kotoisan vanhanaikaisen. Kuvitus onkin värittömyytensä ansiosta tasapainoinen ja riisuttu. Siinä ei ole mitään liikaa, mutta mitään ei myöskään puutu. Karman kuvat helpottavat varmasti lasta runohetkissä, sillä ne antavat hahmoille ulkomuodon. Kuvien kautta lapsen lienee myös helpompaa kommentoida kirjaa.

Kaiken kaikkineen ensimmäisen kerran 50-luvulla julkaistu kirja on voimissaan nykypäivänäkin. Runot sopivat todella hyvin myös nykyajan lasten maailmaan, sekä kotiin että päiväkotiin. Näiden runojen avulla voi helposti aloittaa keskustelun todella monesta aiheesta. Ja ovatpa runot ihan tavalliseen päivärytmiinkin sopivia, esimerkiksi Tiitiäisen tuutulaulu valloitti sydämeni täysin, ja voisin hyvin kuvitella sen unirunoksi lapsille. Oman näkemykseni mukaan näiden runojen lukeminen ei katso ikää - innostua voi hyvin myös kouluikäinen tai aikuinen. Aiheet ovat edelleen ajankohtaisia, ja sanoilla leikittelyn tuoma riemuhan ei kuole koskaan. Lapsille runoista helppolukuisempia voi tehdä myös se, että muutamat hahmot seikkailevat useammassa runossa. Ehdottomasti myös omaan kirjahyllyyni päätyvä teos!

Pekka Töpöhäntä

Gösta Knutssonin kynästä peräisin oleva Pekka Töpöhäntä on itselleni oikea klassikko vailla vertaa. Lapsena vietin todella paljon aikaa mummolassa, jossa minut monta monituista kertaa laitettiin katsomaan Pekkaa videolta. Kyseessä oli siis elokuva. Muistoni elokuvasta ovat edelleen voimissaan, ja nyt vanhempana kuvan taas katsottuani, olen huomannut perheeni viljelevät siinä esiintyviä lausahduksia edelleen. Osaan juonen etu- ja takaperin ulkoa ja muistan monia lausahduksia ulkoa. Muistojen myötä ei liene ollenkaan liioiteltua sanoa, että odotukseni olivat korkealla. Tuntui kuin kurkistaisin salaiseen aarrearkkuun, jossa piilee lapsuuteni.

"Olipa kerran kissa. Se oli aivan tavallinen, harmaatäpläinen kissanpoikanen, jolla oli helakanpunainen nenä ja pehmeät vaaleanpunaiset polkuanturat. Mutta eräs asia teki siitä erikoisen: sillä ei ollut ollenkaan häntää..."

Pekka Töpöhäntä kertoo valloittavan maalaiskissan seikkailusta kaupungissa, jonne se on perheen isän mukana autossa päätynyt. Se kotiutuu perheeseen, ja onkin siellä oikein rakastettu erityisesti perheen tyttären, Pirkon, toimesta. Melko nopeasti Pekka lähtee tutustumaan uuteen ympäristöönsä, ja törmää ilkeään Monniin. Kirja keskittyy pitkälti kuvaamaan Pekan elämää ja seikkailua, joihin liittyy hyvinkin vahvasti Monni apureineen. Yksissä kansissa on mukana yhteensä viisi tarinaa, joten mukaan ehditään seuraamaan muun muassa Pekan seikkailuja Amerikassa sekä koulussa. Juoni on selkeä ja toistaa aina samaa kaavaa, jossa Monni keppostelee Pekan pään menoksi. 

Kokonaisuutena Pekan seikkailut ovat mukaansa tempaavia. Käytetty kieli on rytmikästä ja aika ajoin myös hullunkurista. Tarina on lämminhenkinen, ja siinä käytetty huumori tehoaa myös aikuiseen. Paljon on myös sellaista huumoria, joka aukeaa vasta vanhemmalle lukijalle. Erityisesti silmääni pisti kirjoittajan tapa sinutella lukijaa, ja irtautua nimettömän roolista. Kirjassa saatettiin esimerkiksi todeta, että Pekalla on töpöhäntä, mutta senhän sinä jo tiedätkin. Kirjoittaja tuli tällä tavoin lukijaa lähelle, ja omasta näkökulmastani se elävöitti tekstiä todella paljon. Tämä johtunee siitä, etten ole huomattavassa määrin lukenut kirjoja, jotka tuota tehokeinoa hyödyntävät. Kielessä esiintyy myös murresanoja, mutta pääosin teksti on kyllä helppolukuista ja helppoa ymmärtää. Lapsille tuskin tulee ongelmia kielen kanssa, mutta tarinan pituushan on valtava, joten yksin tätä tuskin aivan ensimmäisenä lähdetään lukemaan. Aikuisen kanssa tarina saa äänen, ja lennokkaan tarinan ansiosta on lukijan helppoa myös revitellä. Kuvituskuvia tulee säännöllisesti muutaman sivun välein. Kaikki kuvat ovat mustavalkoisia, mutta niistä saa kyllä onnistuneesti mielikuvan eri kissojen ulkonäöstä. Kuvat elävöittävät tarinaa lapselle takuulla.

Teemana tarinan takana näen erilaisuuden ja sen hyväksymisen. Hännätön Pekka eroaa muista ilman häntää, kissan kauneinta koristusta, ja joutuu näin kissakunnan silmätikuksi. Joukkoon sopeutuminen käy lähes mahdottomaksi ilkeän Monni-kissan takia, mutta lopulta paha saa palkkansa. Pekka löytää joukosta myös hänestä pitävän kissan, ja Monnin jäädessä taka-alalle ovat muut kissan yllättävän suopeita Pekkaa kohtaan. Lopussa Monni hävitetään yhteistuumin koko kissajoukkion voimin. Kirja pyörii todellakin Pekan suoranaisen kiusaamisen ympärillä, vaikka jekut menevätkin lopulta yleensä pieleen. Kiusaamisteema kirjassa antaakin hyvät edellytykset ottaa kirjan esille kiusaamistilanteissa. Hyvä ja paha tulevat tarinassa selvästi esille. Tarina sisältää myös jännitystä ja ystävyyttä, jotka sopivat hyvin lapsille. Kolmantena teemana voisi olla vallankäyttö, mikä tulee ilmi Monnin myötä. Monni pitää yllä omaa asemaansa muiden kustannuksella, on joukon varsinainen johtajakissa, joka ansaitsee valtansa pelottelemalla ja komentelemalla. Muut kissat vaikuttavat pelkäävän Monnia, ja alistuvat siksi tämän valtaan. Loppu on kuitenkin onnellinen, ja Pekka jaksaa vaikeuksien jälkeenkin hymyillä.

Voisin hyvin kuvitella lukevani Pekkaa päiväkodissa, ainakin lyhyemmän pätkän. Nukkariin kolttoset voivat olla liian hauskoja ja toisaalta pienen lapsen näkökulmasta jopa pelottavia, mutta juurikin kiusaamisen ja erilaisuuden käsittelyyn tarina sopii hyvin. Luulisin lasten pitävän tarinasta kovastikin, sillä aihepiiri lienee jokaiselle tuttu ja kissahahmot helposti samastuttavia. Kaiken kaikkiaan tarina on oikein hauska. Minulle kirjan lukeminen oli hauska kokemus. Kurkistus lapsuuden lempihahmon elämään kirjassa oli avartava, ja olin jatkuvasti puulla päähän lyöty uusista käänteistä. Juoni oli kuitenkin helppo seurata, en siis pudonnut kyydistä. Löysin myös paljon tuttuja asioita, mikä ilahdutti kovasti. Sivuja opuksessa on paljon ja monta tarinaa yhdessä tekee siitä entistäkin pidemmän, joten välillä lukeminen tuntui jopa puuduttavalta. Pitkiä aikoja en kuitenkaan ehtinyt kyllästyä, sillä tarina on edelleen hellyyttävä, ja sopii oikein hyvin myös tähän päivään. Välillä huomasin sormien syyhyävän kirjan suuntaan silloinkin, kun olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Varsin onnistunut lukukokemus kokonaisuudessaan.

Lintu ja poro

Esko-Pekka Tiitisen kirjoittama ja Tuula Tiitisen kuvittama lasten kirja Lintu ja poro oli sattumanvarainen valinta annetusta kirjalistasta. Ensi näkemältä kirjan kansi näyttää melko tyypilliseltä 90-luvun tuotokselta, mutta sivu sivulta rakastuin kirjaan yhä enemmän. Kirja yllätti itseni todella positiivisesti ja kaiken kaikkiaan herätti minussa suuria tunteita. 

Kirja kertoo pienestä sirkusta, joka talven tullessa ystävystyy vanhan poron kanssa. Yhdessä kaksikko selviää juuri ja juuri läpi talven toinen toistaan tukien. Keväällä sirkku huomaa oman lintuparvensa palanneen etelästä, ja poron kadonneen, kuolleen, luontoon.

Lintu ja poro on äärimmäisen kaunis satu ystävyydestä, huolenpidosta ja välittämisestä. Myös luonto ja vuodenajat tulevat vahvasti esille. Miljöönä on suomalainen luonto, josta kertoo lapin kuvaus, sen luonto ja eläimet. Kuolema on taustalla kirjan yhtenä teemana, ja sitä kuvataan koskettavalla ja turvallisella tavalla. Vanhan poron ja ensimmäistä talveaan elävän sirkun kohtaaminen kertoo myös lapsen ja vanhuksen suhteesta. Näkisin yhtenä teemana myös sukupolvet ja sukupolvien välisen yhteyden.

Kieli on sadussa harkittua ja kaunista. Satu sisältää sekä kuvausta että vuoropuhelua. Väliin on ripoteltu myös lyhyitä runoja, jotka elävöittävät kirjaa todella paljon.

Kylmää vastaan on vaikea taisto

jos väriset yössä yksin.

Kylmää varten on rakkauden vaisto

sen huomaa sylityksin.

Kuvitus näyttää canvas-taulupohjalle maalatulta. Kuvat ovat aukeaman kokoisina tekstin taustalla. Kuvitus hyppää silmille ensimmäisenä ja vie mukanaan eri hetkiin. Kuvitus mukailee tarinaa ja siinä näkyy hienosti vuodenajankierto syksystä kevääseen. Väreiltään kuvat ovat vahvoja, kuin maalauksia seinille.

En osaa rajata ikäryhmää, jolle lähtisin kirjaa lukemaan, sillä se sopii mielestäni yksinkertaisesti kaikille. Pienen lapsen kanssa satua voisi lähteä tarkastelemaan kuvien kautta, kun taas vanhemman kanssa tarina voi avata todella paljon maailmoja ja ajatuksia. Aihe kirjassa on vieläkin harvinainen, sillä kuolemasta ei puhuta paljon. Kuolema on kuvattu koskettavasti ja kauniisti, enkä koe, että pienellekään lapselle tulisi sadusta turvaton olo. Tämän takia voisin hyvin kuvitella kirjan myös alakouluun, jos on aiheellista käsitellä vaikeaa asiaa.

Tomppa vauhdissa

Kristiina louhen Tomppa -sarja lienee tuttu monille lapsille lapsuuden suosikkikirjoina. Itse en ainakaan muista tarkemmin tutustuneeni kirjoihin aiemmin, joten tartuin haasteeseen innolla. Nappasin kirjahyllystä lukupäiväkirjaa varten kirjan Tomppa vauhdissa. Kirja kertoo Tompan ja äidin pyöräretkestä, jossa Tomppa näkee erilaisia kiinnostavia autoja ja muita kulkupelejä. Kotona Tompalla on oma leikkiauto, jolla on hyvä kurvailla kodin maastossa.

Kirjassa Tomppa seikkailee siis yhdessä äitinsä kanssa. Äidin mennessä hammaslääkäriin, jää Tomppa hoitoon mummonsa luokse. Unessa mukana seikkailee myös isä, joten kyseessä on varsin tavallinen, turvallinen perhe. Mummon luokse jäänee vahtiin varsin moni lapsi, mahdollisuuksien mukaan.

Kristiina Louhen omintakeinen kuvitus on kirjan sivuilla pääosassa. Tekstiä on yhdellä sivulla muutama selkeä lause. Tarina sisältää sekä kerrontaa että vuoropuhelua. Vähäiseen tekstiin mahtuu kiva pieni tarina, joka pelkkänä tekstinä voi tuntua hieman hyppelevältä. Sitä voisi lukea ilman kuvia, mutta kuvat toimivat ehdottomasti tarinan sieluna ja syventävät tarinaa visuaaliselle tasolle. Kuvia voisi hyvin katsella yhdessä lapsen kanssa tajunnanvirtana. Kuvat ovat melko yksinkertaisia, värit selkeitä ja piirto pehmeää, joten niitä on mukavaa katsella.

Lähtisin lukemaan kirjaa pienelle lapselle, kenties jo ihan ensimmäisinä kirjoina 0-3-vuotiaalle. Yhdessä lukiessa kirjasta saisi oman näkemykseni mukaan irti hyvinkin paljon, sillä kuvissa on monia erilaisia asioita, joita voi ihmetellä yhdessä lapsen kanssa. Tämän tehtävän jälkeen kirjasarja tuntuu entistäkin kiinnostavammalta, yja luulen perehtyväni kirjoihin laajemminkin tämän tehtävän jälkeen. Helppoja arkisia aiheita, jotka ovat lähellä lasta. Hyödynnettävissä monessa ympäristössä, niin kotona kuin päiväkodissakin!

Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Yksin asuva Nyyti on pelokas pikku olento, joka pelkää erityisesti pimeää. Pelonsekaisena se päättää lähteä maailmalle ja hylätä oman kotinsa. Matkan varrella Nyyti tormää monenmoisiin muumimaailman hahmoihin, mutta ei uskalla sanoa muille mitään, ja jää näin pimentoon. Sattumalta hän törmää rannalla pullopostiin, jonka kirjeessä joku vieläkin yksinäisempi kertoo olevansa avun tarpeessa. Siitäkös Nyyti rohkaistuu, ja lähtee pelastamaan neitoa. Lopulta nämä kaksi päätyvät yhteen ja elävät onnellisena yhdessä elämänsä loppuun asti.

Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä on koskettava, ajaton ja helposti samaistuttava tarina. Aiheena tarinassa on Nyytin seikkailu ja sen monet käänteet. Oman kokemukseni mukaan teemaksi tarinan takaa paljastuu yksinäisyys, pelkonsa voittaminen, rohkeus ja ystävyys, jopa rakkaus.

Kieli on kirjoiteltu riimitellysti ja se sisältää loppusointuja. Koko tarina on koottu kauniisti runomuotoon, mikä on todella kiehtovaa. Kirsi Kunnaksen onnistuneella työllä suomentajana on valtava merkitys lukukokemukseen. Runollinen kieli ja kiemuraiset kirjaimet voivat tehdä kirjasta lapselle vaikealukuisen, mutta kirja on kuitenkin ehdottomasti ihana lukea aikuisen kanssa. Myös vanhempi lapsi voi kiinnostua kirjasta aivan hyvin, ja pystyy myös lukemaan sitä omatoimisesti. Tarina on sopiva myös pienille lapsille, sillä se on läpi tarinan toiveikas ja loppu on onnellinen. Kuvituksen ulosanti toimii tietysti tarinan tukena silloin, kun luetaan yhdessä aikuisen kanssa.

Oman näkemykseni mukaan tarina sopii oikein hyvin luettavaksi sekä tytöille että pojille, vaikka päähenkilönä seikkaileva Nyyti onkin poika. Tunteikas ja kaunis tarina sopii moneen tilanteeseen. Itse lähtisin soveltamaan sitä sellaisten teemojen ympärille, joissa keskitytään pelkoihin tai ystävyyteen. Satu sopisi hyvin myös ihan vain satuhetken anniksi. Muumiteeman ympärille linkitys lienee luonnollinen ja itsestään selvä vaihtoehto.

Kirjan kuvitus on todella herkullinen, täynnä värejä ja pieniä yksityiskohtia. Janssonin tyyli on omaleimainen, tunnistettava ja ehkä juuri siksi niin kiehtova. Kuvituksessa on käytetty paljon puhtaita ja kirkkaita värejä, jota ilottelevat onnistuneesti keskenään. 

Erityisesti kiinnitin huomiota siihen, että kirjan ensipainos on tullut jo vuonna 1952. Vaikka kirja on julkaistu todella pitkä aika sitten, on se edelleen täysin ajankohtainen. Kunnioitettavan aikaa kestävä, niin hahmoiltaan kuin teemoiltaankin. Kuvituskin sopii oikein hyvin tähän päivään, ja näyttää jopa raikkaalta. Tämän kirjan myötä sainkin palon saada käsiini lisääkin muumikirjoja. Kaiken kaikkineen kirja on omasta mielestäni aivan ihana ja rakastettava, sekä sellainen, jota lapselle haluaa lukea.

Adalminan helmi

Satu kertoo kuningasparin ainoasta tyttärestä, prinsessa Adalmiinasta, joka saa haltiattarilta kaksi lahjaa: kauneutta, rikkautta ja viisautta tuovan helmen sekä hyvän ja nöyrän sydämen. Hyvän sydämen Adalmina saisi kuitenkin vasta sitten, jos hän kadottaa helmensä. Kuningaspari lelli Adalmiinan piloille, ja hän saikin kaiken, mitä ikinä tahtoi. Koko hovi ja kuningaskunta tekivät kaikkensa pitääkseen prinsessan tyytyväisenä. Rajaton palvonta sai Adalmiinan ylpistymään, ja hänen sydämensä olikin kova ja täynnä itseään. Eräänä päivänä prinsessa päätti karata hovista, ja päätyi metsään. Lammikkoon kurkistaessa helmikruunu putosi veteen, ja yhtäkkiä loistokkuus olikin poissa. Pelästynyt prinsessa lähti vaeltamaan metsään, jossa hän päätyi lopulta vanhan naisen mökkiin, jonne hän sai asettua turvaan. Adalmina vietti naisen luona vuosia, ja yksinkertainen elämä teki hänet onnelliseksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan luovuttaneet ainokaisensa etsinnöissä, ja lupasivat löytäjälle prinsessan ja puoli valtakuntaa. Eräänä päivänä sattui kuitenkin prinssi Sigismund sattui mummon mökille, ja lämmin tunne valtasi hänet hänen nähdessään Adalminan. Löysipä prinssi vedestä myös kauan kadoksissa olleen kruunun, jota sitten sovitettiin kaikille nuorille neidoille. Lopulta paikalle pääsee myös Adalmiina, joka samalla saadessaan kruunun päähänsä, alkaa jälleen loistaa upeana. Tällä kertaa hän sai kuitenkin pitää myös toisen lahjoista, pyyteettömän sydämen.

Zacharias Topeliuksen Adalminan helmi on perinteinen satuklassikko. Sadun opetus korostaa hyväsydämisyyden arvoa, ja kertookin samalla liiallisen ylpeyden seurauksista. Onnellisuus ei vaadi rahaa ja rikkauksia, vaan se on tehty pienistä asioista. Arvoa on osattava antaa myös aineettomille asioille. Sadun päähenkilö, prinsessa Adalmina, elää lapsuutensa ylpeänä ja täynnä itseään, mutta lopulta saa hyvän ja auttavaisen sydämen. Sadussa päästäänkin vaikeuksien kautta voittoon, ja siinä korostetaan ajatusta siitä, ettei koskaan ole liian myöhäistä muuttua.

Satu sisältää kuvailevaa ainesta ja on juoneltaan johdonmukainen. Satu kertoo kuninkaallisista, jotka ovat kuitenkin tavallisia ihmisiä, jotka astuvat elämän poluilla kuoppiin. Mukana on kuitenkin myös enemmän satuolentoihin luokiteltavia hahmoja, kuten haltiakummeja. Satu hyödyntää myös personifikointia elollistetun luonnon, puhuvien kukkien, kautta. Näillä perusteilla lähtisinkin luokittelemaan Adalminan helmen taidesaduksi, johon kytkeytyy myös kansansatujen piirteitä. Erityisesti miljööt sopivat hyvin kansansatuun, sillä metsä on sadussa merkittävässä osassa. Metsä voidaan nähdä myös romanttisena luonnonmiljöönä, mikä viittaa taidesatuun. Helmi on taianomainen ihme tuodessaan rahalla saavuttamattomissa olevia ominaisuuksia Adalmiinalle. Myös paikannimet puuttuvat tarinasta, eikä tarkka tapahtuma-aika ole selvä. Hyvän sydämen tärkeys on kovin vahvasti sadun taustalla. Sadussa on onnellinen loppu, sillä lopussa hyvä palkitaan.

Henkilöt sadussa ovat lähtötilanteessa kuninkaallisia ja heidän hoviväkeään. Tavalliset ihmiset mainitaan lähinnä prinsessan ihailijoina. Haltiatarkummit luokittelisin satuolennoiksi. Metsässä asuva nainen on puolestaan tavallinen, jopa köyhä. Kruunua sovittamaan tulleet kylän nuoret naiset ovat tavallista väkeä, joista ainakin osan voi lukea myös pettureiksi, sillä hei toivoisivat kruunun sopivan heille, jolloin he saisivat prinsessan roolin. Sadussa tulee ilmi myös luonnon elollistamista ja personoituja kasveja, kun esimerkiksi kukat sanovat Adalminalle: ”Voi, miten kaunis sinä olet.”

Lähtökohtaisesti miljöö on kovin tyypillinen, romanttinen miljöö. Romantisoitu kullanhohtoinen kuninkaan hovi toimii tarinan alku- ja loppupaikkana. Prinsessan sydämen ollessa kylmä, tuntuu ympäristökin kovin karulta ja kylmältä, vaikka kaikki juhlallisuudet ovatkin läsnä. Välissä käydään kuitenkin myös luonnonmiljöössä – metsässä, joka vaihtelee tunnelmaansa tarinan mukaan. Karkumatkalla metsä vaikuttaa jännittävältä ja moniulotteiselta, kun taas kruunun kadotessa metsä onkin pimeä ja pelottava. Tyyneys on läsnä naisen yksinkertaisessa mökissä metsässä, joka on niin miljöönä kuin tunnemaisemaltaankin rauhallinen. Mökissä ja sen vehreässä ympäristössä eläessään muuttuu myös prinsessan sydän, mikä tuo ilmi aineellisen varallisuuden tarpeettomuuden onneen. Kokonaisuutena ympäristöt ja tunnelmat kulkevatkin hyvin käsi kädessä.

Sadut tapahtumat sijoittuvat menneeseen aikaan, ja se alkaakin sanoilla ”oli kerran”. Kerronta jatkuu menneessä muodossa läpi tarinan. Sadun kesto parisenkymmentä vuotta. Se alkaa Adalminan syntymästä ja jatkuu aikaan, jolloin prinsessa on noin 18-vuotias. Kerronta käy läpi kaikki ikävaiheet sadun loppuun saakka, tosin tyypilliseen tapaan osin varsin löyhällä otteella.

Satu asettuu 30 sivulle, ja onkin tarinana melko pitkä, sillä teksti osuuksia on lähes joka sivulla. Suuressa osassa ovat kuitenkin kuvituskuvat. Tapahtumat sijoittuvat kaikki yhteen ja samaan maailmaan, jossa seikkaillaan eri miljöissä. Satu alkaa ihmesadulle tyypillisesti ”olipa kerran”. Sadun ongelma lienee Adalminan katoaminen vuosiksi metsän syövereihin, ja vanhemmat yrittävät ratkaista asiaa urheasti luopumatta toivosta. Ensimmäinen käänne sadussa on Adalminan karkumatka metsään, ja huippukohta prinssin saapuminen Adalminan metsämökille ja kruunun löytäminen läheisestä lammikosta. Satu loppuu oman näkemykseni mukaan suljetusti, tarina ei kaipaa jatkoa, sillä Adalminalla on nyt hyvä sydän. Mitään ei kerrota edelleen, mutta jokainen voi kuitenkin kuvitella tarinan myös jatkuvan häiden jälkeen. Sadun opetuksena on nöyryyden merkitys, aineellisten rikkauksien tarpeettomuus. Satu on suurimmaksi osaksi kerrontaa ja kuvausta, mutta säännöllisesti väliin mahtuu myös hieman dialogia. Sadun kertoja on kaikkitietävä ja tarinasta ulkopuolinen.

Sadun kieli on kaunista ja sanastossa esiintyy myös vanhahtavia sanoja, mikä tekee sadusta kiehtovan. Kieltä ei ole vaikeaa lukea tai ymmärtää, vaikka sivulauseita ja pitkiä virkkeitä onkin paljon. Kaikki lauseenlajit ovat sadussa edustettuina, erityisesti puheenvuoroissa tulee esille kysymys- ja huudahduslauseita. Pitkät lauseet ja tarinan pituus voivat tuottaa hankaluuksia pienelle lapselle, joten lähtisinkin lähestymään sadulla hieman vanhempia lapsia tai soveltaisin satua kuvien avulla kertomalla tarinan omin sanoin. Kuvitus on niin herkullinen, että lapsi saa tarinasta takuulla irti paljon pelkästään jo kuvien avulla!